Joko nyt? Joko nyt? Joko NYT?

Mitä vauvakuumeinen nainen eniten pelkää? Lapsettomuutta. Sitä ettei voi saada lapsia. Mitä sitten tapahtuu? Joudunko tyytymään kohtalooni?

Aina terveystiedon tunneilla koulussa varoiteltiin että jos et käytä ehkäisyä niin tulet raskaaksi. Heti. Välittömästi. Kun hain ensimmäisiä ehkäisypillereitäni, gynekologini varoitti, että jos jätät yhdenkin pillerin syömättä niin voit tulla raskaaksi. Ja jos joskus lopetat pillerien käytön, on riski raskaaksi tulemiseen todennäköisempi kuin silloin kun on jo pitemmän ajan ollut käyttämättä pillereitä. Minäpä tästä kysyin uudelta gyneltäni. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Ei sitä voi tietää - hän sanoi.

Tässä samalla kun kirjoitan, tuli mieleeni, että ei se ehkä ihan väärä kuvitelma kuitenkaan ole. Riippuu kehosta ja planeettojen liikkeestä, mutta jos oletuksena on, että kun ovuloi, tulee raskaaksi. Right? No pillerit tekevät kahta asiaa, jompaa kumpaa. Joko ne tekevät munasolun toimettomaksi eikä raskaaksi tuleminen onnistu ja kuukautiset tulevat normaalisti. Ja sitten on sellaisia pillereitä, jotka jättävät munasolun kokonaan irrottamatta. Silloinhan kun jättää pillerit pois, pääsee munasolu ensimmäisen kerran irtoamaan pitkään aikaan. Eli ovuloit. Eli voit tulla raskaaksi. Nyt täytyy todeta, että en ole mikään terveysalan ihminen, joten tämä ei ole faktatietoa, tämä on vain minun pienessä blondin päässä pyöriteltyä ajatusta.

Miksi sitten kaikki ei tule heti raskaaksi kun lopettaa pillerit? Oma kroppanihan oli ainakin aluksi todella sekaisin. Menkat tuli miten tuli ja välillä meinasi unohtua tulematta. Mutta olinhan elänyt täysin menkatonta luksusta jo useamman vuoden. Ei ihme ettei kroppa ollut vielä tottunut vuodattamaan kellon tarkasti.

Omassa kropassani pidän ennakoitavuudesta. Voin aikalailla merkata kalenteriin kuukausien päähän "menkat" ja ne tulee silloin. Yllättävän kätevää. Siksi toivon niin hartaasti, että kroppani toimisi yhtä helposti myös vauva-asioissa. Ottaisi onkeensa saman tien ja kaikki menisi kuin unelmissani. Ihanaa masuaikaa ja kaikki on ihanaa, ei tule suonikohjuja (enempää, niitähän jo on..) eikä selkäsärkyä (koska sitäkin on jo joten ei enempää kiitos) ei huonovointisuutta (en tykkää oksentaa, jos oksennan niin oksennan suuhuni koska olen yrittänyt pitää sitä sisälläni liian pitkään) eikä arpia jotka ei lähde pois. No ei ne arvetkaan haittaisi, ne on todistusaineistoa myöhempää elämää varten, että olen kasvattanut jotain rakasta.

<3

Mutta mitä jos ei siltikään nappaa.. Syytänkö itseäni? Vai miestäni? Mies raukka, se varmasti syyttäisi itseään.. Mitä tekisin? Lapsettomuushoitoihin tietenkin. Mutta jos sekään ei auttaisi? En ole uskaltanut tätä asiaa pohtia, koska en halua pohtia sitä. Haluan uskoa, että lapsi tulee juuri silloin kun sille on annettu mahdollisuus ja kaikki menee hyvin. Sitä toivon. Kiitos.

Yksi elefantti marssi näin..

Montako mä haluan? No, aikaisemmin olin ajatellut että kaksi. Itselläni on kaksi siskoa, toisen kanssa ikäeroa on kaksi vuotta, toinen on siskopuoli ja ikäeroa kymmenen vuotta. Eli periaatteessa olen elänyt kahden lapsen perheessä, sillä emme siskopuoleni kanssa ole koskaan saman katon alla asuneet. Siksi se kaksi lasta on kuulostanut itsellekin sopivalta. On leikkikaveri mutta nelihenkinen perhe mahtuu normaaliin henkilöautoon. Käytännöllistä. Mieheni on kolmilapsisesta perheestä ja hänen ansiostaan olen laajentanut lapsitoiveeni kolmeen. Tai oikeastaan siinäkin oli yksi välivaihe. Mieheni äiti on kaksonen. Todennäköisyys, että me saisimme kaksoset, on huomattavasti isompi kuin esimerkiksi siskollani, jonka miehen koko perhe on myöskin ihan yksinään mahassa kasvanut, samoin kuin siskoni. Kaksosgeeni myös hyppää yhden sukupuolen yli, joten kun mieheni sisarusparvessa ei ollut kaksosia, pitäisi heidän lapsissaan olla edes yhdet kaksoset. Näin todennäköisyyksien perusteella. Mutta koskaanhan ei ole satavarmaa ennen kuin on ensimmäiset ultrat ultrattu. Joten välivaiheeni oli näin: jos ensiksi tulee kaksoset, niin se saa riittää, kaksi lasta, kiitos. Jos ensimmäinen lapsi tulee yksinään, mutta seuraavat on kaksoset, siihen päättyy lasten teko. Eli kaksi-kolme lasta oli toinen vaihe.

1

Eikä aikaakaan kun se kaksi-kolme muuttui kolmeksi. Miehen mukaan kolme lasta mahtuu ihan hyvin normaaliin henkilöautoon (tosin hän ei muista että meillä on myöskin kaksi koiraa jotka kulkevat mukanamme..). Itse olen nyt jo kääntynyt kolme-neljä akselille. Jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että jos kaksi ensimmäistä lasta ovat yksittäisiä, voi kolmannen kohdalla tupsahtaa kaksoset. Ja sitten niitä onkin neljä.

2

Nyt kovissa vauvahuuruissani jo heitin miehelleni (leikillä) että "tehdään ainakin kolme-neljä lasta ja pari ylimääräistä". Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. "Pari ylimääräistä" kuulostaa aika.. no.. tylyltä. Mutta pointtini oli se, että en mä voi etukäteen päättää montako lasta haluan. Se riippuu sen hetken elämäntilanteesta, omista ja miehen haluista, lapsista.. Kaikesta.

Mutta siitä olen varma, että lapsia haluan useamman kuin yhden. Jos vain niitä tulee. Pidetään peukkuja!

Masukateus

<3

Minäkin haluan. Tuollaisen ison ja pyöreän masun. Haluan esitellä sitä kaikille ja kokoajan. Kerrankin saisi olla iso ja ylpeä siitä, ei tarvitsisi peitellä vatsamakkaroita vaan voisi nostaa paidan helmaa ja huutaa "kattokaa!". Sitä mä odotan.

Haluan niin kovasti, että olen ostanut vaatteitakin ajatellen isoa mahaa. "Nämä venyvät hyvin" "Tämä on tiukka niin näkyy pienikin pömppö". Nyt teitä käy sääliksi mun miestä. Niin muakin välillä..

Osaan pullistaa mahaa ulospäin niin että näyttää vauvamasulta. Oon oikeesti aika hyvä siinä. Liian hyvä, sillä mitä mä vauvahuuruissani teenkään muuta kuin peilailen pullistettua mahaa ja silittelen sitä. Jep. Tätä on mun arki. Mahan pullistelua.

Montako päivää mun pitää vielä pullistella löysiä vatsamakkaroita? No, häihin on tänään tasan tarkkaan 143 päivää. Se on 20 viikkoa ja pari päivää päälle. Se on vajaa neljä kuukautta. Eihän se ole paha, eihän? Miksi musta sitten tuntuu siltä ettei nämä päivät vähene ollenkaan?

Mamimatskua - blogin starttaus!

Olen hyvin vanhanaikainen ihminen, jos puhutaan perheenperustamisesta. Haluan

1. ensin hyvän miehen,
2. hankkia koulutuksen ja
3. hyvän työpaikan,
4. mennä kihloihin,
5. naimisiin ja
6. sitten hankkia lapsia.

Olen tähän mennessä päässyt kohtaan 5, sillä olen menossa naimisiin unelmieni miehen kanssa vajaan puolen vuoden kuluttua. Vaikka olen taistellut vauvakuumeessani jo monta vuotta, mutta nyt kun SE aika lähestyy, alkaa oireet vahvistumaan ja muuttumaan lähes sietämättömiksi. Ainakin muiden hermot alkaa olemaan kireällä, koska keskusteluni koostuvat 10% työstä, 40% häistä ja 50% vauvoista. Jep, tälläistä on mun elämä. Ja miehen. Sorry hubby!

Tajusin hääblogin aloittamisen liian myöhään ja olenkin tyytynyt lukemaan muitten ihania blogeja. Koska tämä mun vauvabuumi on nyt siinä pisteessä että repeän liitoksistani, on tällainen perheblogi nyt ajankohtainen. Puran tänne tuntemukseni, haaveeni ja toivottavasti joskus mahani tuntemukset. Tavoite suurperhe, here I come!