We did it again!

Tein aamulla raskaustestin, koska olin sen itselleni luvannut. Sunnuntaina olisi ollut menkkojen normaalialoituspäivä, jos kierto on sen 28 päivää. Minulla se on nyt vähän heitellyt sen 28-31 päivän välillä, joten lupasin itselleni, että jos menkkoja ei ole kuulunut tiistai-aamuun mennessä, saan tehdä testin. Sieltähän se pärähti, halppistestiin selkeä viiva. Koska se ei ollut yhtä vahva kuin kontrolliviiva ja minulla oli kaksi digitestiä kaapissa, tein myös digitestin. Raskaana 2-3 viikkoa. Jes!

Viimeisen digitestin jätän ensi viikolle, jolloin toivon viikkojen olevan nousussa. Neuvolaan uskallan soittaa vasta torstaina kun on vapaapäivä, joten keskenmeno vielä kummittelee takaraivossa. Mietinkin itsekseni, että pitäisikö meidän perheille kertoa sittenkin jo nyt. Kertoa myös siitä edellisestä keskenmenosta jotta ymmärtävät miksi kerromme jo nyt. Tarvitsemme tukea. Tai ainakin minä tarvitsen.

Kaksi läheisintä ystävääni jo tietävät. He olivat ainoat jotka tiesivät kaiken myös viime raskaudesta, joten oli luontevaa kertoa heille samantien. Jos päätämme olla kertomatta lähiperheellemme, on ainakin nuo kaksi ystävää jotka ottavat kopin jos jotain sattuu.

Päällimmäinen tunne on kuitenkin onnellisuus ja kiitollisuus. Kiitos että raskauduin uudestaan näin pian, enkä kerennyt menettämään täysin itsetuntoani. Kiitos että raskauduin ylipäätään, sillä vauva on tervetullut meidän elämään. Kiitos.

love

Tuiki tuiki tähtönen

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne. En ole blogia unohtanut, ei ole vaan mitään sanottavaa.. Kukaan ei jaksa itsesäälissä kieriskelyä kovin pitkään, joten yritän ryhdistäytyä parhaani mukaan.

Ajattelin tänään kirjoitella joulusta. Olen ihan jouluihminen henkeen ja vereen. Tähän käy sanonta "ei omena kauas puusta putoa" sillä vanhempani ovat myös jouluihmisiä. Tosin heillä on tiukat aikataulut milloin joulua saa alkaa odottamaan ja milloin joulukoristeet viedään pois. Heillä joulukoristeet laitetaan ensimmäisenä adventtina. Ei päivää ennen, ei päivää jälkeen. Heillä on tonttumaa, joka ensimmäisen kerran on tehty käyttämättömään takkaan, sen jälkeen se on ollut isän rakentamassa puisessa tonttutalossa (kuin nukkekoti). Joka vuosi sinne on ilmestynyt jotain uutta. Yleensä uusi tonttu, mutta nyt kun tonttujen lakkimäärä alkaa olemaan jo aika huikea, on sinne ilmestynyt jotain muuta koristusta. Idea on kuitenkin, että se kehittyy vuosi vuodelta.

Heillä on myös seimiasetelma. Ensimmäiset seimen tekotarpeet he ovat hankkineet kun olen ollut 3kk ikäinen ja vietimme joulun Portugalissa. Kuten varmaan arvaatte teeman, myös seimi on kasvanut vuosi vuodelta. Espanjassa pitkään asuneena, seimi on rakennettu Etelä-Eurooppalaiseen tapaan. Se on kokonainen maailma. On taloja, puita, jokia, lampi, on maatilan eläimiä, kolme itämaan tietäjää, tottakai itse seimi, eli Maria ja Josef, lehmä, hevonen ja Jeesus-lapsi. Tosin Jeesus-lapsi laitetaan seimeen vasta jouluaattona, eihän se etukäteen sinne ole voinut ilmestyä.. Seimen päällä on enkeli ja tähti joka johdattaa itämaan tietäjät paikalle. Ja tottakai Kakkiainen. Se kummallinen heppu joka pyllistää jossain seimen sopukoissa. Piilossa. Ja idea on etsiä se. Joskus koulussa olen tehnyt seimiasetelman, joten sen palasia on käytössä myös vanhempieni seimessä. Seimen rakentaminen kuului minun tehtäviini kun asuin kotona ja tonttutalon rakentaminen taas siskoni hommiin. Se oli mukavaa puuhaa joka vuosi ja aina sai toteuttaa jotain uutta.

Lisäksi vanhempani rakastavat jouluvaloja ulkona. Talo on pahimmillaan vuorattu ulkoa valoilla, joten sehän loisti Suomen synkässä maisemassa kuin jääkarhu Saharassa. Ihmiset tulivat autoilla katsomaan ensimmäisenä adventtina kun isäni laittoi valot päälle. Jep.. Asuimme turistikohteessa.. Ei se missään vaiheessa onneksi Amerikan tyyliin mennyt, mutta Suomen oloihin oli vähän överi. Meno on hieman rauhoittunut sen jälkeen, kiitos heidän muuton keskelle "ei mitään". Nyt he asuvat kerrostalossa, joten mielenkiinnolla odotan mitä he ovat keksineet. Voi hyvinkin olla, että heidän pieni parveke tuo valoa koko kortteliin, se nähdään sitten jouluna.

Toisin kuin vanhempani, minä laitan joulukoristeet silloin kun kerkeän. Työni sesonkiaika on joulu, joten tänä vuonna vapaat viikonloppuni olivat viime viikonloppu tai sitten joulukuun puolessa välissä oleva viikonloppu. Päätin siis kaivaa viime sunnuntaina kaikki joulukoristeet esille ja koristella asunnon joulua varten. Muutama koriste jäi laatikkoon odottamaan ensi vuotta, mutta suurin osa on taas esillä. Mieheni pelkää, että meidänkin asunnosta tulee vanhempieni talon tyylinen turistikohde, joten hän on vähän hanannut vastaan valojen kanssa. Ne on vielä asentamatta ulos, mutta onneksi hänellä on vielä aikaa vaikka minä olenkin töissä. Jouluvalot ulkona ajattelin laittaa muutenkin päälle vasta silloin ensimmäisenä adventtina, mutta sisällä meillä on kynttelikkö sekä muita valosarjoja jo päällä. Se tuo piristystä muuten niin synkeään keliin.

Selkeästi se myös starttasi miehen joulumielen, sillä eilen kotiin tullessani, hän oli kaupasta ostanut torttutaikinalevyjä sekä luumuhilloa. Hän jopa sulatti torttutaikinalevyt valmiiksi ennen kuin lähti harkkoihin, joten minulle ei jäänyt muuta kuin torttujen teko. Ja täytyy myöntää, vuoden tauon jälkeen, ne maistuivat ihanille!

Iloista joulumieltä kaikille!

Loistavaa!

Pähkinänkuori

-

Olen ollut pitkään hiljaa. Ei sillä etten olisi muistanut blogin olemassaoloa, ei ole ollut vaan mitään sanottavaa. Tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskerrasta ja kerkesin olla melkein kuukauden onnellinen tulevaisuudestani äitinä, kunnes se meni kesken. Sitten mentiin naimisiin ja nyt vain odotellaan että tulenkohan joskus vielä uudestaan raskaaksi. Siinä se oli. Pähkinänkuoressa.

Nyt mielen on vallannut lievä paniikki. Paniikki aikataulusta, jonka olin mielessäni tehnyt. Olin ajatellut, että jos tulisin raskaaksi ensimmäisen kolmen yrityskerran aikana, niin olisin jouluna niin ja  niin pitkällä raskaana, jäisin äitiyslomalla siihen ja siihen aikaan ja punnertaisin esikoistani pihalle tuolloin tai tuolloin. Nyt kaikki suunnitelmani ovat musertuneet. Olin jo kerennyt vahvistaa mielessäni aikatauluni, kiitos lyhytaikaisen raskauteni. On ollut vaikea hyväksyä, että joudun ajattelemaan asiat uusiksi.

Tilannetta ei helpota ollenkaan, että tiedän sekä minun että mieheni vanhempien odottavan jälkeläisiä pian. Tiedän, että työpaikalla jo suunnitellaan työvuoroja ensi vuodelle olettaen että jään pois töistä tiettynä ajankohtana. Olen hermoraunio.

Kiitos keskenmenon, en enää harrasta lastentarvikkeiden hamstraamista. Pelkään kovasti. Pelkään, etten voi enää tulla raskaaksi. Pelkään, että käytin jo meidän ainoan mahdollisuuden. Ja pelko on lamauttavaa. Haluaisin suunnitella tulevaa, mutta en tiedä mitä se tulevaisuus on. Ahdistaa. Ahdistus on niin syvällä sisällä, etten saa sitä puhumalla pois, vaikka järjellä tiedänkin, etten asiaan voi vaikuttaa. Turha sitä on murehtia. Mutta kun murehdin. Vaikka olenkin peruspositiivinen ihminen ja aina niin aurinkoinen, sisälläni on tummia pilviä.

Ei auta kuin sytyttää kynttilä ja toivoa, että se vauva olisi tulollaan pian.

Surupusero

Normaaliin raskauteen kuuluu kaikenlaisia erikoisuuksia.  Osalla voi olla kovia kasvukipuja, osalla verenvuotoa. Samalla molemmat oireet voivat olla merkki keskenmenosta. Näin kävi minulle.

Lähdimme miehen kanssa kotimaanmatkalle ensimmäisen yhteisen kesäloman kunniaksi. Reissussa kaikki meni hyvin ja aloin tottua ajatukseen että minusta tulee äiti. Mies oli vauvasta niin innoissaan, että hän halusi kokoajan kertoa perheelleen, mitä masussani kasvaa. Sovimme, että palatessamme reissusta, kerromme perheilleen. Minun perheelleni viestitse kun ensimmäinen ultrakuva saadaan, hänen perheelleen nyt samantien kasvotusten. Kun saavuimme hänen vanhempiensa pihaan,  oli kylässä miehen kummisetä.  Hänelle emme vielä halunneet kertoa, joten päätimme, että yöllä kirjoitamme lapun ja jätämme lapun päälle tutin. Jokainen herätessä löytäisi siis viestin.

Olin kärsinyt illan lievistä mahakivuista, joidenka ajattelin olevan normaaleja. Huomasin kuitenkin vuotavani verta. Kerroin heti miehelle,  että tässä on nyt riski, että raskaus menee kesken nyt. Sovimme, ettemme kerro vielä mitään.  Ja hyvä niin. Sillä vuoto paheni ja kivut myös. Sunnuntai aamuna tiesin jo, että sain keskenmenon, sillä kivut olivat sen verran kovat ja vuoto niin voimakasta. Lisäksi löysin vuodosta hyytymän, joka ei ole hyvä merkki. Sunnuntaina hyytymiä tuli ja tuli. Ei epäilystäkään mitä oli tapahtunut. 

Soitin maanantaina neuvolaan ja kerroin mitä oli tapahtunut. Siellä oltiin ymmärtäväisiä ja todettiin ettei seurantaan tarvitse mennä ellei vuoto tai kivut pahene. Peruin myös alkuraskauden ultran,  minkä olin varannut yksityiselle lääkärille. Siinä se oli, minun hetkeni äidiksi tulemiselle.

Nyt parin päivän jälkeen, mietin tapahtuneita ja oliko oireissa joitain viitteitä tulevasta. Sain reissussa virtsatietulehduksen ja se sen jälkeen oli lievää ruskeaa vuotoa. Ruskea vuoto voi olla normaalia tai sitten se johtuu kohdun ulkoisesta raskaudesta. Meillä raskaus alkoi erikoisesti, sillä hedelmöittyminen tapahtui ovulaation jälkeen. Kyse on voinut siis olla myös tuulimunasta. Tarkkaa tietoa emme saa, kun en joudu lääkärissä käymään. Mutta epäilen, ettei sisälläni kasvanut ihmislasta laisinkaan. Pahoinvointia ei ollut, rintoja ei aristanut. Mielialavaihteluita oli ja nälkä kasvoi. Eikä kuukautisia tullut. Mutta hyvin pienet oireet. Raskaustestin tehdessäni viivatestiin tuli vain haaleita viivoja. Digitestiin sain raskaana 1-2 viikkoa, joka oli todellinen viikkomäärä hedelmöittymisestä, vaikka neuvola antoikin viikoiksi 5, eli testissä olisi pitänyt lukea 3-4 viikkoa. Jotain siis oli vialla heti alussa, mutta pelkästä viikkojen täsmäämättömyydestä ei voi tehdä johtopäätöksiä.

Nyt ainoa murheeni verenvuodon lisäksi on elimistössäni majailevat raskaushormonit. Itken aina kun mietin keskenmenoa tai joku kysyy mun vointia. Vaikka olen pääni sisällä asian käsitellyt ja hyväksynyt tilanteen, ei kroppa anna asian olla. Tämä on johtanut nyt lievään eristäytymiseen, sillä en voi poistua ihmistenilmoille koska alan parkumaan. Minun pitäisi nähdä ystäviäni, mutta en voi kun tiedän että itken ja itken ja ystäväni luulevat että minulla on oikeasti paha olla vaikka niin ei ole. Nyt odotan vain vuodon loppumista ja hormonitasapainon palautumista, jotta voimme yrittää uudelleen.

Sillä välin itken. Syyttä. Kokoajan.

LOVE

Viime kuussa se alkoi. Yrittäminen. Mies oli reissussa ja palasi kotiin mielestäni ovulaation jo menneen ohi. Jos kiertoni siis olisi normaali. Tuli aika kuukautisille ja odottelin sekavin tuntein. Alkaako ne vai saammeko vauvan? Tiesin, että polttarini ovat viikonloppuna ja kuukautiseni pitäisi alkaa viimeistään silloin. Koko päivän huolissani ravasin vessassa ja mitä pidemmälle päivä eteni, sitä enemmän toiveeni heräsivät. En käytä alkoholia muutenkaan, mutta varoitin kahta kaveriani etten ota alkoholia, koska siinä vaiheessa jo menkat olivat muutaman päivän myöhässä.

Kun sunnuntainakaan eivät olleet menkat alkaneet, kerroin kaasoilleni tilanteesta. Kukaan ei yllättynyt lapsentekohaaveistani, jopa sinkku bilebilekaasoni oli henkisesti varautunut lisääntymiseeni. Mutta se mikä tuli heille yllätyksenä, oli ajankohta. Ennen häitä. Yksi kaasoistani on jo äiti ja hän minua lohdutti, että vaikka kuukautiseni olivat siinä vaiheessa viisi päivää myöhässä, ei se välttämättä tarkoita että olen raskaana. Olivathan hekin yrittäneet puolisen vuotta.

Maanantaiaamuna tein testin. Ja mitäpä tulokseksi sainkaan. Haalean plussaviivan! Kipitin miehen puheille ja kysyin että kuinka monta viivaa hän näkee testissä. Hetkeäkään miettimättä hän toteaa että kaksi. Mitä se tarkoittaa? hän kysyi. "Sitä että hyvin mahdollisesti ehkä olen raskaana" vastasin. Illasta käytiin kummityttömme luona ja samalla kun miehet höpisivät omiaan, kuiskasin ystävälleni, että ei ole menkat alkaneet. Emme päässeet jatkamaan keskustelua siinä vaiheessa, joten kun tulimme kotiin, samantien alkoi puhelin piipata. Olenko tehnyt testin ja mitä se näyttää ja MITEN VOIT OLLA NOIN RAUHALLINEN??!?! Hän oli siis intopiukeena siellä. Ja samalla myönsi, että hieman kadehtii sitä, että tulin heti ensiyrittämällä raskaaksi. Niin..

Tein sitten keskiviikkona uuden testin. Edelleen haalea viiva. Otin seuraavaksi kehiin digitestin. Se on selkeä. Raskaana / Ei raskaana. Ja mikä viikko. Ja sinnehän se pamahti. Raskaana 1-2 viikkoa!

En osaa käsittää tätä vieläkään. Kuinka on mahdollista, että se onnistui heti? Kuinka sattuikin niin, että edellinen kiertoni oli yllättäen pitempi kuin normaalisti? Hämmentyneenä, ihastuksissani ja hieman peloissani tulevasta odotan mitä tästä seuraa.

Minusta tulee äiti.

Mama

Kuumat päivät

Vaimo mittaa taukoamatta lämpöään. Mies on töissä. NYT! Vaimo ryntää puhelimeen ja soittaa pahaa aavistamattomalle miehelleen. "Äkkiä kotiin! Mä ovuloin!" Ja mieshän tulee kotiin vällyihin painimaan hormonihirmuisen vaimonsa luo.

Näin tapahtuu elokuvissa. Ja kuten olen nyt huomannut, myös ihan kotisohvilla. Ei meillä, ainakaan toistaiseksi. Nyt odottelemme vasta ensimmäistä ovista ja on hyvin mahdollista, ettei mies ole vielä tullut kotiin kun oikea hetki olisi ollut. Saattaa myöskin olla, että kiertoni on normaalia hieman pidempi ja ovuloin vasta kun mies on jo kerennyt lentokentältä kotiin.

Meillä ei testailla milloin ovulaatio tulee. Meillä mennään luomulla. Se tulee kun se on tullakseen. Syy siihen löytyy ihan käytännön puolelta. Meillä on häät reilun viidenkymmenen päivän kuluttua. Jos siis lapsi haluaa saada alkunsa ennen häitä, on se sallittua, sillä vauvamasu ei kerkeä kasvamaan liian isoksi että näkyisi puvun alta. Mutta jos ei vielä tärppää niin emme stressaa, se saa tärpätä ihan hyvin vasta häiden jälkeenkin. Häiden jälkeen tosin alkaa se mahdoton stressaaminen, että milloin milloin milloin? Luulen yhtyväni näihin stressaaviin kanssasisariini ja ostavani kasan testejä, joiden avulla osaisimme ajoittaa lapsenteon oikealle päivälle.

Tästä testailusta ja kalenterin tarkkailusta tulee vain yksi negatiivinen asia mieleen. Rakkaudettomuus. Tai siis, lapsi on rakkauden hedelmä. Jos sitä yrittää väkisin, onko se sitten rakkauden hedelmä? Hoituuko ns. hommat yhtä mielekkäästi, jos se on kellotettu? Meneekö koko touhusta maku? Tähän on ehkä vaikea saada vastausta ilman toisen sukupuolen edustajan mielipidettä. Yleisestihän ottaen miehet ovat aina valmiina hyppäämään vällyjen väliin, joten en tiedä onko heille mahdollista tulla hyväksikäytetty olo, jos nainen ilmoittaa että huomenna klo 10.32 täytyy miehen löytyä makuuhuoneesta. Naiset eivät varmasti mieti asiaa niin, kun ovat itse niitä ketkä kellottavat, mittaavat ja vauvakuumeilevat. Mutta onko kukaan miettinyt asiaa miehen kannalta? Tuntuuko miehestä, että nainen haluaa lasta enemmän kuin miestä?

Yritän välttää tätä viimeiseen asti, joten siksi meillä mennään luomuna. Tottakai minä itse laskeskelen milloin saattaisin ovuloida, mutta en minä ala testailemaan tarkkoja päiviä. Se tulee kun se on tullakseen. Ainakin tällä hetkellä.

<3

Kirppismonsteri

Esittelin täällä aikaisemmin kirppislöytöjäni, mutta nyt ajattelin jättää kuvat laittamatta, sen verran laiskistuin. Mukaan tarttui pari bodya ja sitten parit housut, yhdet potkuhousut, pipo, kahdet parit sukkia ja kaksi villapaitaa sekä huppari. Ja kaksi kirjaa. Ihan hyvä saldo siis.

Yritän hillitä kirppisshoppailuani, mutta se on tässä kuumeessa hyvin hankalaa. Toisaalta kirppiksellä penkoessa ihania vaatteita tulee häpeä, kun viereen tulee katsomaan äiti pienen lapsensa kanssa. Jep. Sinä näitä tarvitset enemmän kuin minä. Ja hiljaa valun taka-alalle..

Ensimmäinen miehen suusta päässyt "Ai mitä? Ai paljon makso? Ai millainen? Menikö se jo?" oli kun näin oman alueen Facebook-kirppiksellä myynnissä olevan Ferrarin turvakaukalon. Uusi, käyttämätön, törkeän hieno punainen nahka. Ja hinta vain 30e. No kuten arvata saattaa, sehän oli mennyt samantien kun ilmoitus oli julkaistu. Ei me kyllä mitään turvakaukaloita tai vaunuja tähän hätään osteta, mutta jos tuollainen tulee vastaan niinkin edullisesti, on se hyvin houkuttelevaa.

Nyt kun olisi mahdollista antaa luonnon tehdä temppujaan ja aloittaa raskautuminen, on mies tietenkin työkomennuksella ulkomailla. Kuinka tämä tilanne syökään vauvakuumeista naista. Tietenkin häästressi päälle ja tieto siitä ettei miehestä ole paljoakaan apua häiden järjestämisessä, pukkaa pientä näppyä naamaan. Ohhoh kuinka hehkeä morsian täältä saapuukaan..

Meille avataan ensi viikolla kaupunkiin uusi kirppis, jossa myydään pelkästään lastentarvikkeita. Sinnepä siis, löytöjä tekemään!

Eikö ole päheä!

Tästä se lähtee

Tätä päivää on odotettu. Tai tarkalleen ottaen odotetaan alkavaksi millä hetkellä hyvänsä. Nimittäin viimeisiä menkkoja, joiden jälkeen saakin alkaa masu kasvaa. Mehän otettiin pieni varaslähtö ja jätettiin ehkäisy jo pari päivää sitten. Nyt kun menkat ovat sitten pari päivää myöhässä, olen huolissani lukenut että voiko munasolu säilyä hedelmöityskelpoisena pitempään kuin ovulaation ajan. Ei se voi. Joten kyllä ne menkat vielä tulee. Ja sitten ne saakin lakata tulemasta. Vaikka eihän meillä kiire ole. Mies jopa totesi että vähän menee hohto petipuuhista nyt kun ei ole mitään riskiä. Saa plussata tai saa olla plussaamatta. Melkoinen antikliimaksi.

Mutta itsehän en koe sitä niin. Minähän hypin riemusta. "Vauva vauva vauva vauva". Vietän kaiken vapaa-aikani lukien www.vau.fi :stä infoa raskaudesta, lapsien kasvatuksesta ja eniten tietenkin syvimmästä huolenaiheestani, synnytyksestä. Eilen jopa aloin epäilemään, että olen vain kuvitellut synnytyskivun, sillä luin synnytyksen etenemisestä. Ensin avaudutaan ja sitten ponnistetaan vajaa tunti lasta pihalle. Ja sitten syntyy jälkeiset. Niin siis mikä se hirveä vaihe oli? Se ponnistus? Alle tunti! Mä olin varautunut ja kuvitellut että se 10 tunnin rypeämä on sitä kamalaa vaihetta. Mutta silloin vain avaudutaan. Joo ei se varmaan herkkua ole mutta voitte uskoa mikä Hallelujah mun päässä soi kun olin kuvitellut paljon paljon pahempaa.

Joko mun kuvitelmat aikaisemmin oli liioiteltuja tai sitten mun pää alkaa pehmetä tälle vauva-asialle. En osaa sanoa kumpi se on. Toivon että olen vain kuvitellut synnyttämisen pahemmaksi mitä se oikeasti on ja rakastun synnyttämiseen. Toivon todellakin näin..

<3

Kipuilu

Myönnän heti alkuun, että olen todella huono sietämään kipua. Minkäänlaista. Toki kulmakarvojen nyppiminen onnistuu ihan silmiä räpäyttämättä ja epilaattoria pystyy käyttämään hetken totuttelun jälkeen ilmeilemättä. Mutta muuten.. Nössö mikä nössö.

Olen aina sanonut, että haluan raskausmahan. Sellaisen ison ja pyöreän jota voi helliä ja ylpeänä esitellä vaatteiden läpi. Ja haluan sen vauvan syliini, oman pienen ihmeeni. Mutta joku muu saisi hoitaa sen mahan muuttumisen vauvaksi syliin. En halua synnyttää. Ymmärrätte dilemmani. Jos haluan mahan ja omasta lihasta ja verestä muotoillun vauvan, on minun se myös synnytettävä. Jos en halua synnyttää, pitää adoptoida eikä saa sitä mahaa. Jep. Päätöksiä.

Joskus sen on tultava ulos..

Mitä kovempi vauvakuumeestani tulee, sen enemmän uskottelen itselleni, että synnytys on piece of cake. Eihän se ole. Ei ole se raskauskaan. Aamupahoinvointi (vihaan oksentamista, joten oksenna. Ikinä. En ikinä ikinä. Jolloin käy että oksennan suuhuni ja se vasta hirveää onkin), selkäsäryt, lantion erkaneminen, harjoitussupistukset.. Kuulostaa kivalta. Mutta kaikki tuo on siedettävissä, sillä samoja särkyjä ja oloja sitä kokee muulloinkin. Ei vaan yleensä samaan aikaan. Mutta se synnytys.

Ei toisaalta helpota, kun kaikkialla lukee, että synnytyksestä johtuva kipu on suurin kipu mitä nainen eläissään kokee. Onhan se kiva että ollaan rehellisiä, mutta silti. Kannustavaa. Eikä helpota omaa epäilystä selviytyä kivusta sekään, että kaikki äidit toteaa ettei se nyt niin kamalaa ollut. "Joo se sattu tosi paljon mutta kattokaa kui ihana vaavi mulla on! Tää on sen arvoista!" No onhan se, mutta euforinen tunne joka tulee kun saa oman lapsen syliinsä peittoaa sen kivun. Sitä ei enää mieti, sen unohtaa ja lopulta kuvittelee ettei sitä koskaan ollutkaan.

Sitä miettii, olisiko suunniteltu sektio sitten parempi. Saisi maata tiedottomana ja joku kaivaisi lapsen ulos. Enää olisi leikkaushaavan kipu, mutta sehän on leikkaushaava, siitä selviää miehetkin. Sitten luen artikkelin, kuinka naisen aivoissa tapahtuu jotain kun synnyttää luonnollisesti. Noniin.. Sekin vielä. Olenko sitten huono äiti jos en saa synnytettyä lastani tavalliseen tapaan? Entä ne ketkä joutuvat äidin tai lapsen terveyden takia sektioon? Ovatko ne huonoja äitejä? Miksi sitten minä olisin jos sektioon päätyisin? Omantunnon tuska ja kivun pelko. Hirveä yhdistelmä. Helppo miehen on sanoa että sitä on aikaa miettiä kun on raskaana. Niin no, jos en ole tästä pelostani päässyt nyt kymmenen vuoden vauvakuumeen aikana niin miten pääsen yhdeksässä kuukaudessa?`

Sitten otetaan vielä fysiologiset ominaisuudet kehiin. Itselläni on tanssijatausta jonka takia nivelet ovat ylivenyvät. Tanssin lopetettuani olen joutunut käymään fysioterapiassa jossa setä istuu penkillä ja minä kävelen pikkuhoususillani hänen naaman tasolla edes takaisin että hän katsoo miten lantioni liikkuu ja miten se saataisiin enemmän jumiin. Jos minulta tipahtaa toinen lonkka paikoiltaan eteenpäin venytettäessä tai kävellessä lonkan ja lantion väliin saattaa jäädä hermo, kuinka ihmeessä saan ponnistettua lapsen ulos? Vai onko se jopa helpompaa, pullautan molemmat lonkat ulos lantiosta ja annan supistusten valauttaa lapsen läpi? Miksi se ei kuulosta mahdolliselta.. Valauttaminen ei ilmeisesti kuulu synnytyssanastoon.

Pääni on täynnä kysymyksiä joihin en ole varma haluanko saada vastauksen. Pelkään sitä kuollakseni, mutta en voi olla haluamatta sitä. Sitä se on. Vauvakuumeen ja synnytyspelon yhdistäminen.

Aika ennen lapsia

Nyt pitäisi miettiä, mitä haluaisi tehdä ennen lapsia. Ja toteuttaa ne. Keräsin listaa asioista, mitkä eivät välttämättä onnistu enää niin helposti kun on lapsia. Ainakaan silloin kun lapset on pieniä ja asuu kotona. Aikuiset lapset on sitten asia erikseen.

- Sohvalla koko päivän viettäminen
- 1000km vaellus
- Roskaruokaa joka päivä

En mä keksinyt enempää. Noistakaan roskaruoka joka päivä ei kiinnosta, sohvalla makoilu on mahdotonta ainakin molempien osalta yhtä aikaa, sillä koirat pitää kuitenkin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä ja vaellus.. No.. Jos sitä jaksaisi edes kerran eläissään tehdä koirien kanssa parin kymmenen kilsan lenkin niin sekin olisi lottovoitto.

Eli ei mitään oleellista. Extemporematkat onnistuu ihan yhtä hyvin kuin ennenkin lapsia, sillä mitäpä lapsilla on muuta kuin aikaa. Enemmänhän ongelmia tuottaa aikuisten aikataulut töiden takia.

Kaukomatkat ovat ehkä aikuisporukalla kivempia, kun ei tarvitse huolehtia lasten viihdyttämisestä lentokoneessa, mutta hei, mä jaksan hädin tuskin istua Kanarialle lentokoneessa, joten kärsivällisyys on lapsen tasolla jo tässä vaiheessa.

1

Olin ajatellut tehdä tällaisen "jee meillä ei ole lapsia" postauksen, mutta tämä ei nyt ihan mennyt nappiin..

Vauvakuume, sinä et lähde helpolla!

Repsahdus

Menin käymään parilla kirppiksellä pitkästä aikaa. Siellähän minä pyörittelin mitä ihanampia lastenvaatteita kaikissa mahdollisissa mitoissa ja väreissä. Ja lopulta huomasin kantavani kotiin muovikassillista vaatteita. Hupsista..

Sain ne kyllä todella edullisesti, maksoin keskimäärin 1,13e/kpl vaatteesta, joten kyllähän säästöä tuli. Pitää perehtyä tuohon kirppistelyyn myöhemmin uudelleen, sitten kun oikeasti olen raskaana. Nyt ei ole vielä oikea aika ostaa tavaroita. Yhdeksän kuukauden aikana luulisi olevan mahdollisuuksia shoppailla.

Mutta pikemmittä puheitta, tällaisia löytöjä tein:

Hinta 0,50e body ja 1e housut

 Hinta 1e housut ja 0,20e body

Hinta velourtakki 1e ja housut 1e

 Hinta housut 1e ja potkuhousut 1,50e

 Hinta 2e

Hinta potkupuku 1e ja potkuhousut 2e

Hinta potkuhousut 2e

Hinta pipo 1,50e

Hinta pipo 1e ja housut 1e

 Hinta sukkahousut 1,50e ja potkuhousut 1e

Hinta body 0,50e

Hinta velourhousut 1e ja potkuhousut 1e

Tällaisia löysin. Suurin osa on kokoa 50cm ja sitten parit on kokoa 56cm, pari 60cm ja sitten esim velourtakki on kokoa 62cm. Tummanharmaat housut on kokoa 68cm mutta ovat saman mittaiset kuin 50cm housut.. Vyötäröltä on kyllä leveämmät, joten on vissiin jotkut lyhkäset housut.. Huomasin kokolapun vasta kotona joten menkööt jos menee.

Vaaleansinistä ja vaaleanpunaista

Mieheni tekee nykyään paljon reissuhommia ja joka kerta ulkomaille lähtiessä, hän kysyy että toivoisin tuliaisiksi. Siinä on vaan se, että olen jo saanut kaiken toivomuslistaltani, sillä niitä reissuja on tullut ja paljon. Nyt kun teki lähtöä, heitin puoliksi vitsillä, että tuo joku vauvanvaate. Ilmettä värähtämättä hän kysyy tyynesti "tytölle vai pojalle?". Siinä vaiheessa oma suuni loksahti auki. Ai mitä, onko hän tosissaan tuomassa jotain? Vaikka hän on kritisoinut omaa hössöttämistäni ja sanonut etten saisi hankkia mitään vauvatarvikkeita ennen kuin oikeasti olen raskaana. No pakkohan jotain oli vastata niin änkytin sitten että jotain unisexiä jos toisi.

No siitä sitten alkoi virallisesti meidän ensimmäinen lastenvaatekeskustelu. Miehen mukaan ei ole kuulemma olemassakaan unisex värejä vaan aina väri "kuuluu" jommalle kummalle sukupuolelle. Hänen mukaansa värit menevät näin:

Pojat:
- sininen
- vaaleansininen
- turkoosi
- minttu
- petrooli
- vihreä
- vaaleanvihreä
- lime
- musta
- harmaa
- beige
- ruskea

Tytöt:
- punainen
- vaaleanpunainen
- pinkki
- violetti
- vaalean lila
- oranssi
- keltainen
- valkoinen

Eli periaatteessa pojille sinisen, vihreän, mustan ja ruskean kaikki sävyt, tytöille loput. Itse taas olen mieltänyt enemmänkin niin, että oranssi, keltainen, musta ja ruskea sekä toki valkoinen kaikissa säyvissään sopivat molemmille. Sitten taas jotkut tietyt kuviot saattavat tehdä vaatteesta "tyttömäisen" tai "poikamaisen". Esimerkiksi kukkaset, perhoset ja sydämet ovat mielestäni tyttöjen juttuja, oli ne sitten minkä värisiä tahansa. Pojille taas kuuluu moottoriajoneuvot ja dinosaurukset. Paitsi jos ne on esim valkoisella pohjalla vaaleanpunaisella. Se ei ole poikamainen vaikka kuinka olisi traktorin kuva.

Joten nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, että mitä saan tuliaisiksi.

<3

Olenko valmis?

Päivät vähenee ja lähestyy meidän itse laskemamme päivä, jolloin saamme alkaa yrittämään lasta. Vaikka kyse on vasta yrittämisestä, on aina otettava huomioon, että se saattaa tärpätä heti. Mitä sen jälkeen? Mitä sitten kun se kauan odotettu viiva ilmestyy tikkuun?

On kai aika luonnollista pohtia, onko valmis äidiksi. Pieni ihminen on riippuvainen sinusta vuorokauden ympäri ja on sinusta kiinni kasvaako hänestä terve aikuinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Onnellisuudesta puhumattakaan.

Mutta oma arkesi muuttuu yhtälailla. Rauhalliset sunnuntait jolloin ei tehty mitään, noustiin sängystä ja tehtiin aamupala olohuoneeseen ja katsottiin netflixistä elokuvia kokopäivä, syötiin pakastepizzaa ja jatkettiin leffoja. Ne on ohi. Olenko valmis siihen? Olenko valmis aikuistumaan?

Toisaalta odotan hirveästi sitä lapsen riemua pienistä asioista. Uuden oppimista ja vanhojen muistamista. Sitä kun pääsemme yhdessä uimaan, rannalla, metsäretkille, kotieläinpihaan, huvipuistoihin, ulkomaille.. Haluan Legolandiin, mutta kukapa aikuinen sinne kehtaa mennä ilman lasta? Haluan nukkua hotellihuoneessa joka on sisustettu merirosvoteemalla. Haluan pukea hassut vaatteet vappuna ja mennä piknikille puistoon ilman että täytyy olla humalassa. Haluan viettää mamma-aikaa ystävieni kanssa katsoen kun jälkikasvumme temmeltävät leikkipuistossa. Haluan innostua koulutarvikkeista, joulutontuista, vappupalloista.. Odotan sitä kovasti.

Kahden koiran kanssa olemme jo tottuneet yövalvomisiin kun pentu itkee emonsa luo tai kun maha on sekaisin ja pitää käydä pihalla parin tunnin välein. Olemme tottuneet, että ne leppoisat sunnuntait sisältävät useamman lenkin ulos oli sää mikä tahansa tai kuumetta kuinka paljon tahansa. Ehkä ne ovat toimineet meidän siedättäjinä tähän uuteen arkeen, joka toivottavasti pian meille tulee.

Olenko siis valmis? Milloin olen valmis? Onko kukaan koskaan täysin valmis, kun ei tiedä mitä tulevan pitää? Tiedän että olen valmis kasvamaan aikuiseksi, tarkoitti se sitten kasvukipuja tai oman löhöilyn uhraamista.

Olen valmis.

<3

Vain rikkailla on varaa lapsiin

$

Kun on tarpeeksi vauvakuumeessa, alkaa miettimään hankintoja. Millaisiin vaatteisiin pienokaisensa pukisi ja millaisilla vaunuilla häntä kaupungille veisi. Ennen kun päätimme, että lapsien hankkiminen alkaa olemaan ajankohtainen, olin kuvitellut ettei ne lastenvaatteet nyt niin hirveästi maksa. Miksi kaikki valittaa, H&M:stä saa bodyn 4,99/kpl. No joo ei se nyt tunnu pahalta, mutta kun saatat joutua vaihtamaan sen bodyn kolme kertaa päivässä. Se on 15e ja jossain välissä ne pitäisi pestä ja kuivata, eli kolme bodya ei pitkälle riitä. Sitten kun tätä alkaa laskemaan, niin huomaa että uutena vaatteiden ostoon saa heitettyä helposti sen 400e. Ja ne on kaikki vain yhtä kokoa. Sitten kun lapsi kasvaa, pitää olla isompia vaatteita. Ja lapsi kasvaa nopeasti.

Tein suuntaa antavan listauksen mitä tavaroita pitää hankkia lasta varten ja paljonko ne tulisi maksamaan. Sain summaksi 1800e. Älytön summa. Kunnes menin katsomaan niitä vaunuja ja rattaita. Olin budjetoinut vaunuihin 300e ja rattaisiin 100e. Ja uutena halvimmat vaunut oli 600e. Noniin.. Sitten menin tori.fi osoitteeseen ja toivoin löytäväni pelastuksen. Kyllähän siellä oli huomattavasti halvemmalla, esimerkiksi ovh 1300e yhdistelmävaunut sai 500 eurolla. Mutta se on jo 100e enemmän mitä olin settiin budjetoinut. Eli pieleen meni. Se 1800e riittää jos saan kaikki pilkkahintaan kirppareilta tai lahjoituksina, mutta uutena. Ei.

Haluaisin pukea lapseni mukaviin mutta tyylikkäisiin vaatteisiin. Se tarkoittaa siis sitä, että minun on hankittava muutakin kuin viiden euron bodeja. En ole kierrellyt kirppiksiä paljon, vaikka aina ihailenkin kavereitani jotka tekevät hyviä löytöjä. Olen viimeisen kuuden vuoden aikana käynyt maksimissaan kymmenen kertaa kirppiksellä. En vain osaa lähteä. Mietin ehkä liikaa kuka sitä paitaa on aikaisemmin pitänyt ja mitä piileviä vikoja siinä saattaa olla. Joten marssin ostamaan uutena kaupasta. Ja maksan kymmenkertaisen hinnan. Tosin nyt olen huomannut, ettei ole oletus että kirppikseltä saisi halvalla. Otetaan esimerkiksi nyt Ikean Galej-tuikkukipot. Ne maksaa 0,99/4kpl uutena. Kirppiksellä joku myi 6kpl 2e. Olisin saanut uutena niitä siis samalla rahalla kaksi enemmän! Hulluhan ei ole se kuka pyytää vaan se joka maksaa, mutta silti. Menetän uskoani kirppiksiin joka kerta enemmän ja enemmän mitä useammin siellä käyn.

Ymmärrän kyllä myyjien perusteluita hintoihin, kun sanovat ettei tuotetta ole kertaakaan käytetty. Tai vain kerran käytetty. Mutta minulle on opetettu, että kun kannat ostoksen kaupan ovien ulkopuolelle, sen arvo tippuu puoleen. Vaikka siinä olisi laput kiinni. Siksi en ymmärrä miksi kirpparitavaralla yritetään tienata. Kyllähän sekin on jo jotain kun saa edes pari euroa takaisin myydyistä vaatteista, sen sijaan että ne heittää roskiin. Itse kun myyn vaatteitani Facebookin kirppiksillä, tulee usein kysymyksiä "Mikä on tässä vialla?" kun myyntihinta on 1e. Ei mikään, en vain kehtaa pyytää kirpparitavarasta sen enempää.

Olenko minä sitten huono äiti, jos en hanki lapselleni kaikkia tarvikkeita uutena? Saanko hankkia lapsia, jos minulla ei ole varaa ostaa 1300 euron Emmaljungia?

£

Hamstraaminen

Pahassa vauvahuurussani annoin itselleni luvan käydä ostamassa jonkun pienen unisex vaatteen. Yhden ja jonkun joka käy sekä tytölle että pojalle. Menin sitten kiertelemään vaatekauppoja. Kävin Polarn O. Pyretin liikkeessä, jossa totesin ettei minun kriteerini "pieni" täyttynyt kun hintalappu oli aina vähintään 10 euroa, vaikka kyse olikin sukista tai muista sellaisista. En ala kuitenkaan niin pahasti sekoilemaan, että hamstraisin etukäteen kalliita tavaroita tai vaatteita. Mistä sitä tietää tulenko ikinä raskaaksi?

Seuraavana oli Kappahl. Ystäväni suosii Newbie vaatteita vaikka ovatkin suht hintavia. No olihan siellä vaikka ja mitä. Ja alennuksessakin! Kävelin ensimmäisenä alennusrekin luo. -70%. Jep, tämä kuulostaa hyvältä. Hiplailin pientä pipoa ja sukkaparia. Vilkuilin ympärilläni olevia ihmsiä ja tunsin syyllisyyttä. Miksi minä olen täällä hiplailemassa vauvanvaatteita kun ei ole edes pulla uunissa? Hiivin vähin äänin ulos liikkeestä.

Seuraavana oli H&M. Kävelin lastenvaateosaston läpi. Nopeasti. Vain ujosti vilkuillen sivuilleni.

Olin toisaalta ylpeä itsestäni, etten ostanut mitään. Enhän minä tarvitse mitään nyt. Hehkutin tästä ystävällenikin joka saattaa hetkellä millä hyvänsä laittaa viestiä oma pieni käärö sylissään. Hän sitten neuvoi, mitä kannattaa alkaa ostelemaan, jos etukäteen jotain haluaa hankkia. Tuttinauhoja, tumppunauhoja, kuolalappuja. Kokoonsa nähden arvokkaita.

No mitäpä minä tein? Totesin että kappas, nuohan olisi helppo tehdä itsekin. Ja menin netin ihmeelliseen maailmana. Löysin sitten Nappikauppa Punahilkan. Sieltähän sitten lähti tilaus eteenpäin ja tarvikkeita ostin niin paljon, että saan tehtyä kolme paria tumppunauhoja ja peräti 13 kappaletta tuttinauhoja. Jep. Yli meni.

Ja ensimmäinen tuttinauha on valmis! Aikaa sen tekemiseen kului kutakuinkin viisi minuuttia. Hintaa tarvikkeista tuli noin kolme euroa, joten ihan hyvin, kun uutena kaupasta ei saa alle kymmenen euron. Toki Facebookin kirppikset on näitä pullollaan, ihmiset tekevät näitä itse, mutta edullisin diili oli 3,5e / kpl plus toimituskulut. Säästin siis ainakin euron kappale! :D Toki ystäväni lupasi ostaa minulta pari, joten tuleehan tässä tienattuakin pari euroa. Tosin en ole varma kehtaanko häneltä mitään pyytää, joten se siitä tulonlähteestä :D

Ja tällainen siitä tuli! Ihan itte!

Paniikki

Nyt se iski. Paniikki.

Älyttömässä vauvakuumeessani olin miettinyt, että kyllähän sinne merenneitomallisen mekon alle saa kiristettyä nyöreillä pienen vauvamasun. Rakas ystäväni on nyt viimeisillään eikä hän ole mikään jättiläinen vieläkään. Hänen mahansa kasvua hyvin tiiviisti seuranneena laskeskelin että kyllä sinne mekon alle saisi laitettua piiloon rv 16 masun helposti. Se tarkoittaisi siis sitä, että saisimme ensi kuussa alkaa jo yrittämään. Sitten se paniikki iski. Aloin etsimään kuvamateriaalia muista rv 16 olevista äideistä. Ei ne ollutkaan yhtä pieniä kuin ystäväni. Sitten menin niinkin kaukaa katsomaan kuvamateriaalia kuin omasta puhelimestani. Toinen rakas ystäväni sai joulun alla esikoisensa. Ja hänen rv 16 maha oli ihan selkeä vauvamaha. Ihanan iso ja pyöreä. O-ou.

<3

Lykkäsin siis kuukaudella eteenpäin tuota suunniteltua aloitusta. Kesäkuu. Silloin voisimme aloittaa. Silloin olisin viikolla 12 häiden aikaan. Kyllähän sen jo piilottaa. Menin internetin kiehtovaan maailmaan ja palasin sieltä ihan yhtä järkyttyneenä kuin olin jo aikaisemmin ollut. Ei se rv 12 ole kaikilla piilossa. Ei todellakaan. Voihan p*.

Rv 8 pysyy jo piilossa, joten uusi suunnitelmani oli että siirretään vielä yhdellä kuukaudella aloitusta. Heinäkuu siis. Sitten rupesin lukemaan raskauden etenemisestä. Väsymystä, pahoinvointia.. Aika juhlafiilis..

Kun kerroin miehelleni, että voi olla että jos huono tuuri käy, että menkat osuvat häiden aikaan. Sehän ei sovi. En ala nyt kertomaan kuinka ison valkoisen mekon kanssa vaihdetaan vessassa yhteistuumin tamponia kaasojen kanssa.. Mutta ajatus ei houkuttanut. Ei miestänikään. Hän vihaa menkkoja. Kaikkea niistä. No sitten lohdutin, että voihan olla että jos ne tulevat nyt nämä seuraavat kerrat ihan ajallaan niin menkat tulevat vasta häitä seuraavalla viikolla. Jolloin olemme häämatkalla. Sepäs sulhoa naurattikin.. Hän silmät pyöreänä laskeskeli päiviä ja kuinka koko häämatka menee pilalle. Saimme onneksi laskeskeltua, että jos nyt kaikki menee kellon tarkasti, menkat alkavat vasta viimeisenä häämatkapäivänä. Ja jos hyvin käy, saadaan baby alulle jo edellisestä oviksesta joka sijoittuu paria päivää häitä ennen.

Mutta niin kuin me kaikki hyvin tiedämme, asiahan ei ole ihan niin yksinkertaista..

Vauvateollisuus

Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Se ilmeisesti tarkoittaa sitä, että koko kylän välineet vaaditaan, että saadaan pidettyä lapsi tyytyväisenä. Ei riitä, että sinulta löytyy kattila ja vettä tulee hanasta ja liesikin menee päälle. Ei, tarvitset tuttipullojen steriloijan. Et voi lämmittää maitoa vesihauteessa siinä samaisessa kattilassa, vaan sinun tulee hankkia tuttipullonlämmittäjä.

Minulla ei ole vielä lapsia, jos se jollekulle ei ole vielä tullut selväksi. Minä haluan lapsia. Haluan kasvattaa niistä terveitä ja onnellisia omantunnonomaavia yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Ja siihen ei ilmeisesti riitä rakkaus ja satoja vuosia sitten kehitellyt metodit, vaan uusinta tekniikkaa on oltava. Ja minun on siis opeteltava uudet tavat ja hankittava peräkärryllinen tavaraa.

Jep..

Olen sanonut aikaisemminkin, että olen hyvin vanhanaikainen ihminen joissakin asioissa. Lasten kasvatus kuuluu myös näihin asioihin, jotka hoitaisin mielellään perinteisesti. En haluaisi ostaa turhakkeita, vaan mielummin jotain mistä on oikeasti hyötyä. Kannatan kierrätystä siinä määrin, että jos on hyväkuntoista tavaraa jotka ovat siistissä kunnossa, ei ole minun mielestäni järkeä ostaa uutta vain sen takia että se on uusi. Kestovaippoja en ostaisi enkä muutakaan sellaista, jossa on riski tartuntavaaralle.

En ole mikään superintohimoinen siivoaja. Siivoan koska on pakko ja sillä sipuli. En nauti siivoamisesta, mutta nautin puhtaasta kodista. Minulla onkin sellainen ajattelumalli, että jos lapsi ei ole koskaan tekemisissä minkäänlaisten bakteerien kanssa, ei sille kehity myöskään vastustuskykyä niitä vastaan. Rokotteethan toimii juuri niin, sinuun pistetään pieni määrä bakteeriliuosta ja kehosi alkaa muodostamaan sitä vastaan vastustuskykyä. Sitten jos altistut samaiselle bakteerille myöhemmin, on sinulla jo vastustuskykyä sitä vastaan ja et sairastu. Tadaa. Meidän tuleva nöpönen siis tulee altistumaan kodin omille bakteereille. Kukkahattutädeille tiedoksi, en minä sitä vessanpöntössä uita. Mutta en myöskään ala pesemään antibakteeriliuoksilla koko asuntoa pari kertaa päivässä.

Pienten lasten vastustuskyky on olematon, joten ihan suoraan en voi niitä koirien lelulaatikkoon heittää. Mutta ehkä se kasvaa meidän epäpuhtaassa ympäristössä terveeksi ihmiseksi. Tämä on siis tämän hetken suunnitelma. Katsotaan mikä on tilanne kun oikeasti nöpönen asuu mahassa ja paniikissa luen yön pikkutunteina miten kaikki on vaarallista..

Jotta ei menisi ihan ohi aiheen, niin luin yksi päivä lasten välikausivaatteista. Minullahan ei ole itselläni laisinkaan välikausivaatteita. On talvitakki ja kevättakki. Tai siis talvitakkeja ja kevättakkeja. Olen sen verran vilukissa että talvitakkia käytän vieläkin vaikka ulkona on +8 astetta. Vaihdan kevättakkiin siinä vaiheessa kun lämpötila on alimmillaan +10 astetta mutta pysyttelee normaalisti siis siinä +15 asteen tienoilla. Miksi niille naperoille sitten pitää hankkia talvitakin ja kevättakin väliin vielä välikausitakki? Itse suosin kerrospukeutumista. Paljon eri kerroksia joten heittää välistä niitä pois jos tulee kuuma. Näillä miedoilla plussakeleillä siis kevättakin alle kasa muita vaatteita ja sehän on sillä sipuli. Right?

Joko nyt? Joko nyt? Joko NYT?

Mitä vauvakuumeinen nainen eniten pelkää? Lapsettomuutta. Sitä ettei voi saada lapsia. Mitä sitten tapahtuu? Joudunko tyytymään kohtalooni?

Aina terveystiedon tunneilla koulussa varoiteltiin että jos et käytä ehkäisyä niin tulet raskaaksi. Heti. Välittömästi. Kun hain ensimmäisiä ehkäisypillereitäni, gynekologini varoitti, että jos jätät yhdenkin pillerin syömättä niin voit tulla raskaaksi. Ja jos joskus lopetat pillerien käytön, on riski raskaaksi tulemiseen todennäköisempi kuin silloin kun on jo pitemmän ajan ollut käyttämättä pillereitä. Minäpä tästä kysyin uudelta gyneltäni. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Ei sitä voi tietää - hän sanoi.

Tässä samalla kun kirjoitan, tuli mieleeni, että ei se ehkä ihan väärä kuvitelma kuitenkaan ole. Riippuu kehosta ja planeettojen liikkeestä, mutta jos oletuksena on, että kun ovuloi, tulee raskaaksi. Right? No pillerit tekevät kahta asiaa, jompaa kumpaa. Joko ne tekevät munasolun toimettomaksi eikä raskaaksi tuleminen onnistu ja kuukautiset tulevat normaalisti. Ja sitten on sellaisia pillereitä, jotka jättävät munasolun kokonaan irrottamatta. Silloinhan kun jättää pillerit pois, pääsee munasolu ensimmäisen kerran irtoamaan pitkään aikaan. Eli ovuloit. Eli voit tulla raskaaksi. Nyt täytyy todeta, että en ole mikään terveysalan ihminen, joten tämä ei ole faktatietoa, tämä on vain minun pienessä blondin päässä pyöriteltyä ajatusta.

Miksi sitten kaikki ei tule heti raskaaksi kun lopettaa pillerit? Oma kroppanihan oli ainakin aluksi todella sekaisin. Menkat tuli miten tuli ja välillä meinasi unohtua tulematta. Mutta olinhan elänyt täysin menkatonta luksusta jo useamman vuoden. Ei ihme ettei kroppa ollut vielä tottunut vuodattamaan kellon tarkasti.

Omassa kropassani pidän ennakoitavuudesta. Voin aikalailla merkata kalenteriin kuukausien päähän "menkat" ja ne tulee silloin. Yllättävän kätevää. Siksi toivon niin hartaasti, että kroppani toimisi yhtä helposti myös vauva-asioissa. Ottaisi onkeensa saman tien ja kaikki menisi kuin unelmissani. Ihanaa masuaikaa ja kaikki on ihanaa, ei tule suonikohjuja (enempää, niitähän jo on..) eikä selkäsärkyä (koska sitäkin on jo joten ei enempää kiitos) ei huonovointisuutta (en tykkää oksentaa, jos oksennan niin oksennan suuhuni koska olen yrittänyt pitää sitä sisälläni liian pitkään) eikä arpia jotka ei lähde pois. No ei ne arvetkaan haittaisi, ne on todistusaineistoa myöhempää elämää varten, että olen kasvattanut jotain rakasta.

<3

Mutta mitä jos ei siltikään nappaa.. Syytänkö itseäni? Vai miestäni? Mies raukka, se varmasti syyttäisi itseään.. Mitä tekisin? Lapsettomuushoitoihin tietenkin. Mutta jos sekään ei auttaisi? En ole uskaltanut tätä asiaa pohtia, koska en halua pohtia sitä. Haluan uskoa, että lapsi tulee juuri silloin kun sille on annettu mahdollisuus ja kaikki menee hyvin. Sitä toivon. Kiitos.

Yksi elefantti marssi näin..

Montako mä haluan? No, aikaisemmin olin ajatellut että kaksi. Itselläni on kaksi siskoa, toisen kanssa ikäeroa on kaksi vuotta, toinen on siskopuoli ja ikäeroa kymmenen vuotta. Eli periaatteessa olen elänyt kahden lapsen perheessä, sillä emme siskopuoleni kanssa ole koskaan saman katon alla asuneet. Siksi se kaksi lasta on kuulostanut itsellekin sopivalta. On leikkikaveri mutta nelihenkinen perhe mahtuu normaaliin henkilöautoon. Käytännöllistä. Mieheni on kolmilapsisesta perheestä ja hänen ansiostaan olen laajentanut lapsitoiveeni kolmeen. Tai oikeastaan siinäkin oli yksi välivaihe. Mieheni äiti on kaksonen. Todennäköisyys, että me saisimme kaksoset, on huomattavasti isompi kuin esimerkiksi siskollani, jonka miehen koko perhe on myöskin ihan yksinään mahassa kasvanut, samoin kuin siskoni. Kaksosgeeni myös hyppää yhden sukupuolen yli, joten kun mieheni sisarusparvessa ei ollut kaksosia, pitäisi heidän lapsissaan olla edes yhdet kaksoset. Näin todennäköisyyksien perusteella. Mutta koskaanhan ei ole satavarmaa ennen kuin on ensimmäiset ultrat ultrattu. Joten välivaiheeni oli näin: jos ensiksi tulee kaksoset, niin se saa riittää, kaksi lasta, kiitos. Jos ensimmäinen lapsi tulee yksinään, mutta seuraavat on kaksoset, siihen päättyy lasten teko. Eli kaksi-kolme lasta oli toinen vaihe.

1

Eikä aikaakaan kun se kaksi-kolme muuttui kolmeksi. Miehen mukaan kolme lasta mahtuu ihan hyvin normaaliin henkilöautoon (tosin hän ei muista että meillä on myöskin kaksi koiraa jotka kulkevat mukanamme..). Itse olen nyt jo kääntynyt kolme-neljä akselille. Jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että jos kaksi ensimmäistä lasta ovat yksittäisiä, voi kolmannen kohdalla tupsahtaa kaksoset. Ja sitten niitä onkin neljä.

2

Nyt kovissa vauvahuuruissani jo heitin miehelleni (leikillä) että "tehdään ainakin kolme-neljä lasta ja pari ylimääräistä". Miehen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. "Pari ylimääräistä" kuulostaa aika.. no.. tylyltä. Mutta pointtini oli se, että en mä voi etukäteen päättää montako lasta haluan. Se riippuu sen hetken elämäntilanteesta, omista ja miehen haluista, lapsista.. Kaikesta.

Mutta siitä olen varma, että lapsia haluan useamman kuin yhden. Jos vain niitä tulee. Pidetään peukkuja!

Masukateus

<3

Minäkin haluan. Tuollaisen ison ja pyöreän masun. Haluan esitellä sitä kaikille ja kokoajan. Kerrankin saisi olla iso ja ylpeä siitä, ei tarvitsisi peitellä vatsamakkaroita vaan voisi nostaa paidan helmaa ja huutaa "kattokaa!". Sitä mä odotan.

Haluan niin kovasti, että olen ostanut vaatteitakin ajatellen isoa mahaa. "Nämä venyvät hyvin" "Tämä on tiukka niin näkyy pienikin pömppö". Nyt teitä käy sääliksi mun miestä. Niin muakin välillä..

Osaan pullistaa mahaa ulospäin niin että näyttää vauvamasulta. Oon oikeesti aika hyvä siinä. Liian hyvä, sillä mitä mä vauvahuuruissani teenkään muuta kuin peilailen pullistettua mahaa ja silittelen sitä. Jep. Tätä on mun arki. Mahan pullistelua.

Montako päivää mun pitää vielä pullistella löysiä vatsamakkaroita? No, häihin on tänään tasan tarkkaan 143 päivää. Se on 20 viikkoa ja pari päivää päälle. Se on vajaa neljä kuukautta. Eihän se ole paha, eihän? Miksi musta sitten tuntuu siltä ettei nämä päivät vähene ollenkaan?

Mamimatskua - blogin starttaus!

Olen hyvin vanhanaikainen ihminen, jos puhutaan perheenperustamisesta. Haluan

1. ensin hyvän miehen,
2. hankkia koulutuksen ja
3. hyvän työpaikan,
4. mennä kihloihin,
5. naimisiin ja
6. sitten hankkia lapsia.

Olen tähän mennessä päässyt kohtaan 5, sillä olen menossa naimisiin unelmieni miehen kanssa vajaan puolen vuoden kuluttua. Vaikka olen taistellut vauvakuumeessani jo monta vuotta, mutta nyt kun SE aika lähestyy, alkaa oireet vahvistumaan ja muuttumaan lähes sietämättömiksi. Ainakin muiden hermot alkaa olemaan kireällä, koska keskusteluni koostuvat 10% työstä, 40% häistä ja 50% vauvoista. Jep, tälläistä on mun elämä. Ja miehen. Sorry hubby!

Tajusin hääblogin aloittamisen liian myöhään ja olenkin tyytynyt lukemaan muitten ihania blogeja. Koska tämä mun vauvabuumi on nyt siinä pisteessä että repeän liitoksistani, on tällainen perheblogi nyt ajankohtainen. Puran tänne tuntemukseni, haaveeni ja toivottavasti joskus mahani tuntemukset. Tavoite suurperhe, here I come!