Kipuilu

Myönnän heti alkuun, että olen todella huono sietämään kipua. Minkäänlaista. Toki kulmakarvojen nyppiminen onnistuu ihan silmiä räpäyttämättä ja epilaattoria pystyy käyttämään hetken totuttelun jälkeen ilmeilemättä. Mutta muuten.. Nössö mikä nössö.

Olen aina sanonut, että haluan raskausmahan. Sellaisen ison ja pyöreän jota voi helliä ja ylpeänä esitellä vaatteiden läpi. Ja haluan sen vauvan syliini, oman pienen ihmeeni. Mutta joku muu saisi hoitaa sen mahan muuttumisen vauvaksi syliin. En halua synnyttää. Ymmärrätte dilemmani. Jos haluan mahan ja omasta lihasta ja verestä muotoillun vauvan, on minun se myös synnytettävä. Jos en halua synnyttää, pitää adoptoida eikä saa sitä mahaa. Jep. Päätöksiä.

Joskus sen on tultava ulos..

Mitä kovempi vauvakuumeestani tulee, sen enemmän uskottelen itselleni, että synnytys on piece of cake. Eihän se ole. Ei ole se raskauskaan. Aamupahoinvointi (vihaan oksentamista, joten oksenna. Ikinä. En ikinä ikinä. Jolloin käy että oksennan suuhuni ja se vasta hirveää onkin), selkäsäryt, lantion erkaneminen, harjoitussupistukset.. Kuulostaa kivalta. Mutta kaikki tuo on siedettävissä, sillä samoja särkyjä ja oloja sitä kokee muulloinkin. Ei vaan yleensä samaan aikaan. Mutta se synnytys.

Ei toisaalta helpota, kun kaikkialla lukee, että synnytyksestä johtuva kipu on suurin kipu mitä nainen eläissään kokee. Onhan se kiva että ollaan rehellisiä, mutta silti. Kannustavaa. Eikä helpota omaa epäilystä selviytyä kivusta sekään, että kaikki äidit toteaa ettei se nyt niin kamalaa ollut. "Joo se sattu tosi paljon mutta kattokaa kui ihana vaavi mulla on! Tää on sen arvoista!" No onhan se, mutta euforinen tunne joka tulee kun saa oman lapsen syliinsä peittoaa sen kivun. Sitä ei enää mieti, sen unohtaa ja lopulta kuvittelee ettei sitä koskaan ollutkaan.

Sitä miettii, olisiko suunniteltu sektio sitten parempi. Saisi maata tiedottomana ja joku kaivaisi lapsen ulos. Enää olisi leikkaushaavan kipu, mutta sehän on leikkaushaava, siitä selviää miehetkin. Sitten luen artikkelin, kuinka naisen aivoissa tapahtuu jotain kun synnyttää luonnollisesti. Noniin.. Sekin vielä. Olenko sitten huono äiti jos en saa synnytettyä lastani tavalliseen tapaan? Entä ne ketkä joutuvat äidin tai lapsen terveyden takia sektioon? Ovatko ne huonoja äitejä? Miksi sitten minä olisin jos sektioon päätyisin? Omantunnon tuska ja kivun pelko. Hirveä yhdistelmä. Helppo miehen on sanoa että sitä on aikaa miettiä kun on raskaana. Niin no, jos en ole tästä pelostani päässyt nyt kymmenen vuoden vauvakuumeen aikana niin miten pääsen yhdeksässä kuukaudessa?`

Sitten otetaan vielä fysiologiset ominaisuudet kehiin. Itselläni on tanssijatausta jonka takia nivelet ovat ylivenyvät. Tanssin lopetettuani olen joutunut käymään fysioterapiassa jossa setä istuu penkillä ja minä kävelen pikkuhoususillani hänen naaman tasolla edes takaisin että hän katsoo miten lantioni liikkuu ja miten se saataisiin enemmän jumiin. Jos minulta tipahtaa toinen lonkka paikoiltaan eteenpäin venytettäessä tai kävellessä lonkan ja lantion väliin saattaa jäädä hermo, kuinka ihmeessä saan ponnistettua lapsen ulos? Vai onko se jopa helpompaa, pullautan molemmat lonkat ulos lantiosta ja annan supistusten valauttaa lapsen läpi? Miksi se ei kuulosta mahdolliselta.. Valauttaminen ei ilmeisesti kuulu synnytyssanastoon.

Pääni on täynnä kysymyksiä joihin en ole varma haluanko saada vastauksen. Pelkään sitä kuollakseni, mutta en voi olla haluamatta sitä. Sitä se on. Vauvakuumeen ja synnytyspelon yhdistäminen.